Elina Suonio-Peltosalo (kok) kirjoitti ansiokkaasti SSS 24.2. rakkauden ja rajojen merkityksestä lasten kasvatuksessa. Olen monista asioista samaa mieltä, joskin keskeinen viesti mielestäni kuuluu siten, ettei yksikään lapsi syntyessään ole paha, epäempaattinen tai vilpillinen. Lasta ei erityisesti tarvitse ohjata kohti oikeudenmukaisuutta ja totuutta, hän hakeutuu sinne luonnostaan ellei hänen kasvuaan jokin ohjaa toiseen suuntaan.

Tällä hetkellä maassamme on se tilanne, että lasten ja nuorten lähetemäärät psykiatrian erikoissairaanhoitoon ovat kasvaneet jo ennen koronakriisiä siinä määrin, ettei tuota kehitystä voida selittää pelkästään mielenterveystietoisuuden lisääntymisellä ja paremmalla diagnostiikalla. Samoin lastensuojelun asiakkuuksien määrä on lisääntynyt vuodesta 2016 lähtien (thl.fi).

Lapsen kehitys kohti hyvin- tai pahoinvointia tapahtuu monien eri asioiden summana, johon osansa on niin perimänä geenilotossa saadulla yhdistelmällä erilaisia ominaisuuksia kuin kodilla, varhaiskasvatuksella, koululla, asuinympäristöllä, kaveripiirillä, internetillä kuin koko ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisellakin.

Nuoren päätyminen mielenterveysongelmaiseksi, koulukiusaajaksi, päihteiden käyttäjäksi tai väkivallan tekijäksi on pitkä prosessi, joka saa valitettavan usein alkunsa jo hyvin varhain. Useisiin kansainvälisiin tutkimuksiin ja ihan arkijärkeenkin perustuen tiedetään, että merkittävin mielenterveyshäiriöiden riskitekijä ovat lapsuuden haitalliset kokemukset. Erilaiset kuormitustekijät kasautuvat monesti ikävä kyllä samojen yksilöiden niskoille.

Kuitenkin tiedetään, että lapsissa ja nuorissa on valtava kasvupotentiaali. Ketä tahansa voidaan suojata haitallisen noidankehän syntymiseltä mahdollistamalla hänelle hyvien suojaavien tekijöiden lisääntyminen elämässä. Tällaiseen voi riittää yksi turvallinen kuunteleva aikuinen, onpa tämä sitten koulussa, kotona tai harrastuspiirissä.

Yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa näiden aikuisten olemassa olo siten, että heillä on riittävästi aikaa ja resursseja myös suotuisan kehityksen tukemiseen eikä pelkästään tulipalojen sammutteluun. Olen Suonio-Peltosalon kanssa samaa mieltä siitä, että ennaltaehkäisevään työhön on panostettava. Vakavien ongelmien korjaaminen on myös ennaltaehkäisyä moninkertaisesti suurempi taloudellinen rasitus.

Perheiden ja lasten hyvinvoinnin tukeminen ei ole oikea säästökohde. Lasten ja nuorten kanssa työskenteleviä on kuultava budjetointia ja säästötoimenpiteitä suunniteltaessa. Kokonaisuuden kannalta tämä on tietenkin hankala yhtälö, koska varoja ei riitä kaikkeen. Päätösten tekijät eivät saa kuitenkaan olla vieraantuneita tukea tarvitsevien ihmisten todellisuudesta. Heitä on paljon.

Jutta Sohlman
psykoterapeutti
kuntavaaliehdokas (sd.)